tarinani

Se perinteinen ristin tie


Pikkukylän outo maalaistyttö

Synnyin 30.5.1989 vanhempieni ainoaksi lapseksi pieneen savolaiseen maalaiskylään. Lapsuuteni kului heinäladossa hyppien ja metsäpurojen viertä kuljeskellen. Kärsin kuitenkin pahasta kuolemanpelosta sekä erilaisista pakkooireista ja -ajatuksista. Pelkäsin toisinaan ”tulevani hulluksi” kokiessani kun mieleni käsityskyky ylettänyt ymmärtämään ilmiöitä joihin tietoisuuteni yritti kurottaa. Näistä esimerkkeinä pakkomielteiset ajatukset ymmärtää universumin rajattomuutta sekä kuoleman ilmiötä. Nuorisopsykiatrian ainut vinkki tälle paniikkikohtauksista kärsivälle lapsifilosofille oli, että kannattaisi alkaa tutustua muiden kulttuurien maailmankuviin selittäjänä eksistentiaalisille kriiseilleni.

Koska suvussani tai lapsuuden kylälläni ei vilissyt ammattitaiteilijoita, ei myöskään oman taiteilijapolkunsa astelu ja taiteilijaidentiteettiin kasvaminen ollut kovin näkyvillä tienviitoilla osoitettu. Vilkkaan urheilijalapsuuteni ohessa pysähdyin kuitenkin ihmettelemään kyläkoulumme pianon ihmeellisen taianomaista kosketinjärjestelmää, joka magneetin lailla veti minut tutkimaan todellisuutta musiikin kautta. Koen musiikin olleen minulle myös ainut kehittämäni kanava operoida siellä, missä sanojen ja mieleni rajallisuus tuli vastaan ja jokin toisenlainen itsensä toteuttamisen taso avautui.


Elämänjanon ja itseruoskinnan polttama

Aloitin säännöllisen keikkailun jo 15-vuotiaana ja musiikkialan viedessä mennessään sivuutin tyystin fysiikkani ja psyykkeeni tarpeet polttaen itseni monta kertaa loppuun jo lukiossa. Samaan aikaan kun jalat irtosivat maasta taiteellisen inspiraation ja luomistyön huumassa, elin samaan aikaan pääni sisällä äärimmäisen rajua perfektionistin itseruoskinta-arkea. Energia josta käsin toteutin suurinta intohimoani oli hajottavaa ja kaikki lempeys itseäni kohtaan loisti poissaolollaan. En osannut olla itseni puolella tai arvostaa itseäni, jonka seurauksena etsin jatkuvasti hyväksyntää ulkopuoleltani ja kerjäsin lupaa tehdä sitä mitä sisimmässäni halusin.

Opiskelemani musiikkityylit tai jokin minussa oli osalle yhteisön opettajista liikaa ja jouduin opintojeni keskellä myös henkisen väkivallan kohteeksi. Koin myöskin etten oikein sopeutunut mihinkään musiikkigenreen ja omat sekä ympäristöni vaatimukset loivat taiteilijaksi kasvamisen tielle suuria kasvukipuja. Olin kuitenkin se ”vahva oman tiensä kulkija” joka teki buranalla kaiken, eikä monikaan ympärilläni varmasti ymmärtänyt mitä kävin läpi. Lopulta buranan vaikutus lakkasi, ostin Tollen Läsnäolon voiman, aloin joogaamaan ja selfhelp-oppaat alkoivat virrata kirjahyllyyni.


Auton alta

En ollut millään tavalla toipunut lukioaikojeni ylikuormituksesta kun hain jo valmistumiskeväänäni uusiin oppilaitoksiin. Viimeisessä pääsykokeessa en jaksanut edes enää nostaa sormiani pianon koskettimille ja purskahdin itkuun. Pääsin kuitenkin heti sisään Sibelius-Akatemialle, jossa luomisvimma ja elämän vauhti vain kiihtyi.

Vaikka nautin periaatteessa suuresti musiikin tekemisestä ja kouluni yhteisöstä, tässäkin laitoksessa jokin painoi sisintäni kiinni kovettaen minusta vihaisen naissoturin. Soturin, joka halusi lopulta polttaa maan tasalle jokaisen kaavoihinsa kangistuneen järjestelmän, joka ei huomioinut ihmisen luonnollista oppimis- ja luomissykliä. Ei mikään kukka kukkinut vuoden ympäri, mutta (musiikin)opiskelijan ja ihmisen ylipäätään täytyi.

Ei mennyt kauaa, kun en jaksanut enää kävellä rappusia ylös kotiini. Sydänalaa puristi, migreeni kroonistui ja molemmat käteni tulehtuivat enkä pystynyt enää soittamaan. Lääketiede tarjosi aina samoja kolmio- ja masennuslääkkeitä eikä liian moni akatemiallakaan ottanut terveydentilaani kovin tosissaan. Myös sosiaalinen sopeutuminen vuonna 2009 d-vitamiinia ja superfoodeja syövänä joogina ja absolutistina kulttuuripiireihin teki tiukkaa.

Eräänä päivänä matkalla soittotunnille jäin auton alle eduskuntatalon edessä ja kuin ihmeen kaupalla autojen letka pysähtyi juuri lentoni ajaksi, kun minä, pyöräni ja tavarani luisuimme pitkin Mannerheimintietä suoraan lunastukseen. Päälleni ajaneen autoilijan järkytykseksi keräsin itseni onnettomuuspaikalta niin äkkiä kun pystyin ja lähdin kinkkaamaan verisine jalkoineni tunnille kuskin jäädessä soittamaan ambulanssia. Eihän koulusta sopinyt myöhästyä. Olin mennyt puoleksi vuodeksi shokkiin.


Aistijärjestelmän totaalinen ylikuormittuminen

Aistijärjestelmäni oli täysin yliherkistynyt pääkaupunkiseudun impulssimerelle ja erilaisille hermoston kuormittajille. Kuljin korvatulpat päässä, aurinkolasit silmillä ja vuorasin itseni säteilysuojakankailla. Päätin muuttaa pois Helsingistä ja vaihdoin tutkintoni tutkimuspainotteiseksi. En kuitenkaan koskaan pystynyt kirjoittamaan graduani valmiiksi sähköherkkyyteni eskaloituessa. Sain silti maisterin paperit ulos parsimalla terveyden rippeilläni kasaan loppukonsertin, jonka ihmeen kaupalla pystyin esittämään. Konsertin palautteesta traumatisoiduin kuitenkin niin etten vuosiin halunnut esiintyä missään ja olin aika varma muusikon urani lopettamisesta.

Valmistuttuani halusin lähtä niin kauas Helsingistä kun pystyin koska vihasin tuota kaupunkia. Jouduin kuukausien väliaikaisasuntojen kierteeseen, joka johti vakaviin uniongelmiin sekä vielä uusien yliherkkyyksien puhkeamiseen. Loputtomien asuntonäyttöjen, asuntokriisien sekä sisäilmataistelujen jälkeen jäin kodittomaksi ja kaiken kruunasi äärimmäinen hermoston jäätymistila. Jo alle kolmekymppisenä elämääni oli ilmaantunut kaikkea tätä, joiden syy-seurausketjujen selvittäminen tuntui täysin mahdottomalta:

– voimakas ympäristöyliherkkyys (ääni, valo, sähkö, haju)
– valtava määrä ruoka-aineherkky
yksiä
– kroonistunut migreeni
– kroonistunut väsymys, voimattomuus ja lihasheikkous
– kärjistynyt sosiaalisten tilanteiden stressitila
– hermoston radikaali loppuunpalaminen ja jäätymistila
– alentunut toimintakyky, josta käsin pahimmillaan pystyin kävelemään vain muutamia metrejä

– koko kehon tulehdustila, joka esti mm. kokonaan käsien käyttämisen
– krooniset kiputilat eri puolilla kehoa
– uniongelmat
– paniikkikohtaukset ja dissosiaatiotilat
– masennus

– työkyvyttömyys
– sosiaalisten verkostojen puute

– pelottavat pään alueen oireet
– toimintakyvyttömäksi lamaannuttavat hormonaaliset oireet 2 vkoa/kk
– kroonistunut hiivaongelma
– monimutkainen loishäätöprojekti
– suoliston radikaalit epätasapainotilat, ummetus ja ruuansulatushäiriöt
– toistuvat virtsatieinfektiot
– kihtioireet


Liikuntakyvyttömänä keskellä suonsilmää pienessä erämökissä

Niinpä 29-vuotiaana makasin täysin jumissa lähes liikuntakyvyttömänä seitsemän neliön erämökissä keskellä pohjanmaalaista korpisuota hiljaisuuden keskellä. Mökkiin ei tullut vettä tai sähköä ja olin täysin ihmiskontaktien ulottumattomissa mieheni hoitaessa tarvittaessa yhteyksiäni ulkomaailmaan. Sähköherkkyydeltäni en pystynyt olemaan kännykkäni kanssa edes samassa huoneessa tai kuuntelemaan edes radiota. Mieheni toi minulle ruokaa ja lämmitti mökkiä ja ulkosaunaa. Makasin korpimökin lattialla peläten kaikkea elämää ja jopa omaa hengitystäni, muista kehon toiminnoista puhumattakaan. Joka aamu heräsin kehooni laskemaan montako lamaannuttavaa kipua ja oiretta tänään huusi kehossani
.

Uuvuttavaa tutkimusmatkailua terveysviidakossa

Uudet ja uudet hoitajani näkivät minussa kenties maailman herkkävaistoisimman ja voimakkaimmin maailmaa tuntevan naisen. He järkyttyivät elämäntarinastani ja ihmettelivät miten ikinä olin selvinnyt täyspäisenä ja hengissä. Sain lähimmältä hoitajaltani arvion, jossa olin kuluttanut elinvoimani niin loppuun, että tilani muistutti hänen toisen, 90-vuotiaan asiakkaansa tilaa.

Vaikka olin 16-vuotiaasta asti rampannut terveyteni kanssa mitä huikeimpien asiantuntijoiden luona, lääketieteen haarasta ja mystikosta riippumatta suurin osa levitteli käsiään kertoen ammattitaitonsa ja ymmärryksensä rajojen tulleen kanssani vastaan. Olin se täysin ennen kokematon, varsin mystinen tapaus. Oli kohdattava todellisuus miten yksin todella olin itseni parantamisen kanssa. Ainoa asia josta olin varma oli se, ettei numeroon 112 soittaminen tulisi kohdallani kysymykseen. Olin ollut siellä paikassa tarpeeksi monta kertaa tietääkseni, että se olisi viimeinen rakennus missä minua ymmärrettiin eikä kehoni ollut kestänyt kemiallisia lääkkeitä vuosiin.


Askel sisään

Elämäni oli täysin pysähtynyt. Mantrasin astrologini mieleeni jääneitä sanoja siitä, ettei hän kaikesta huolimatta ollut nähnyt kenenkään silmistä samanlaista uskon voimaa. Huoneeni seinät jossa makasin oli teipattu täyteen lappuja, joissa luki ”kaikki järjestyy”, ”olet turvassa”, ”hengitä”. Ainakin nyt olisi aikaa meditoida ja opiskella lisää ihmeparantumisista. Ahmiessani alkuun jopa kirjan päivässä jouduin pian nöyrtymään sen edessä, että jopa mieleni oli jo niin väsynyt etten enää jaksanut lukea. Hautauduin erilaisten tutkimuksien ja terveyskirjallisuuden alle. Energiani ei riittänyt enää kiinnittämään huomiota ulkopuolelleni ja olin pakotettu kääntymään sisäänpäin.


Aivan, olenkin puhdasta tietoisuus!

Oli pakko alkaa järjestellä todellisuuttani niin, että sinne olisi rakennettavissa edes jokin siedettävä piste puhumattakaan johdonmukaisesta näkymästä paranemiseen. Puristin kiinni sänkyni laidasta ja yritin pitää kiinni fyysisestä todellisuudesta, vaikka koinkin kaikkien osieni minusta haluavan paeta täältä. Kivulias elämä tässä kehossa tuntui olevan liikaa. Todellisuuteni perkaaminen tietoisuuteni äärilaitoja kolistellen oli elämäni rankinta trippailua euforisen autuuden ja universaalin yhteyden kokemuksen sekä lamaannuttavien kauhu- ja paniikkikohtausten välillä. Perkasin ”minäni” eri osia hypäten vähän väliä olemaan kaikki ja en-kukaan.

Tuli kuitenkin päivä kun minussa ei ollut enää voimia enää edes työskennellä tietoisuudessani tasolla johon olin tottunut. Olin herännyt liian monena aamuna toteamaan kuinka paranemiseni oli aivan liian hidasta ja aina kun yksi ongelma helpotti, paheni toinen. Jokin ratkaiseva osa minussa antautui ja päästin irti jostakin, johon olin kuvitellut voivani yrittämällä vaikuttaa. Viimeisillä voimillani raahauduin kotini ulkoterassille ja aloin kuulla kellojen soittoa. Tunsin ensimmäisen kerran elämässäni tunteen kuinka kuolema ei ehkä olisikaan niin pelottavaa. Tuo pyhyyden tunne oli sanoin kuvaamaton ja kuin automaattiohjauksessa kävelin takaisin sänkyyni ja asetin kuin tietoisuuteni valon sydämeeni. Ei mennyt aikaakaan kun huomasin sydänkipujeni hellittävän ja ymmärsin, että nyt alkaisi suunta ylöspäin.

Antautuminen

Erilaisten tietoisuudentilojen muutokset ja rajakokemukset ovat opettaneet minulle mielemme voimasta sekä tietoisuusjärjestelmämme ihmeellisyydestä enemmän kuin mikään. Vasta kun kohtasin uskomattoman määrän pelkojani, putosin niiden läpi ja antauduin elämälle (tai kuolemalle) ja kuulin nämä kuuluisat kirkon kellot, löysin itsestäni voiman jonka olin itseltäni täysin salaa luovuttanut ulkopuolelleni.

Päivä kerrallaan aloin parantamaan itseäni tärkeimpänä työkaluna oma tietoisuuteni. Olin vihdoin löytänyt omaan sydämeeni, jonne myytiin matkoja vain pelottavimman kauhujunan kyydissä. 13.9.2019 pisimpään matkaani seurannut vanhin konsulttini laittoi viestin:

Kaikella tällä toiminnalla olet pelastanut terveytesi ja elämäsi.”

Uuden elämän luominen ja sen suojeleminen

Onnekseni voin nyt vihdoin vuonna 2020 sanoa palanneeni täysin yhteiskunnasta eristäneestä työ- ja toimintakyvyttömyydestä takaisin ihmisten ja työelämän pariin. Siitä että olen tässä, saan kiittää kaikkein eniten omaa uskoani seuraavaan hengenvetoon, kehooni, täysjärkisyyteeni sekä sinnikkyyttäni tutkia todellisuutta ja rakentaa itseäni uudelleen aamusta iltaan. Kuinka alkemisoida mahdottomasta mahdollista ja hyvin konkreettisesti uusi ihminen solujemme, mielemme kuin myös alitajuntamme ohjelmointien tasolla.

Omalla kohdallani tämä tarkoitti 10 vuoden aikana luopumista tai vähintään rajua muutosta kutakuinkin kaikessa. Koko elämän konmaritus ylsi materiaalisen omaisuuden lisäksi läheisimpiinkin ihmissuhteisiini, ravintooni, asuinpaikkakuntaani, työhöni, seurattaviin sometileihin ja medioihin, musiikkiin jota kuuntelin, kirjoihin joita luin, vaatteisiin joihin pukeuduin, sanoihin joita puhuin, oravanpyörän ja yhteiskuntajärjestelmän rakentamiin illuusioihin sekä koko todellisuuskäsitykseeni.

Lähdin rakentamaan todellisuuttani kohti terveyttä ja luonnollista kasvua tukevaa ja mahdollisimman luonnonmukaista elämää. Uuden elämäni suojelemiseksi täytyi kuitenkin myös opetella rajat. Luulin olleeni jo erittäin rajatietoinen, mutta tämä virhepäätelmä kolisi tajuntaani yhtä kipeästi kuin voima, jolla ihmiset todellisuudessa tuntuivat rajojani ylittävän tietoisuuteni vain seuratessa vierestä. Oli lopetettava pyytämästä anteeksi sitä kuka sisimmässäni olin ja asetuttava itseni puolelle.

Kaikkein vaikeinta on olla minä

Olin yrittänyt koko elämäni elää joko jonkun muun ihmisen tai vanhentuneen Suvin elämää, jota ei enää ollut olemassa. Yritin aina enemmän tai vähemmän arvailla ja kysellä ulkopuolelta mikä olisi hyvä ja vaivihkaa heittää prosentin aina sekaan jotain minkä tunsin olevan ydintäni toivoen, ettei juuri sitä prosenttia tuomittaisi. Olin pitkään ja eri konteksteissa yrittänyt taistella itseni ja todellisen luontoni olemassaolon puolesta, mutta koska koin jo varhain ettei kaltaiselleni ollut maailmassa ymmärrystä, aloin sopeutumaan maailmaan tavalla jossa lakkasin olemasta itseni puolella. Siirryin hakemaan ulkopuolelta lupaa olla minä. Ja niin pitkään kun emme toteuta ominaisluontoamme ja sen mukana tulevaa elämäntehtäväämme, sisällämme on valtava konflikti. Tämä konflikti sairastuttaa meidät aina ennen pitkää, tavalla tai toisella.

Maailma ulkopuolellamme on parhaimmillaankin vain kutsu, joka osoittaa omaa voimaasi heräämään tehtäväänsä

Näiden vuosien aikana olen kokeillut lähes kaikkia mahdollisia (ja varmasti monen mielestä myös mahdottomia) hoitomuotoja, ruokavalioita, meditaatioita ja parannusmenetelmiä. Kävin vuosien ja taas vuosien prosesseja puhdistaen ja tarkastellen systeemiäni eri tavoin. Vaikka koinkin silloin kulkevani sokeasti paikasta toiseen, jälkeenpäin nään matkani hyvin loogisena jatkumona. Suorastaan mestarillisena universumin viisauden näyttötyönä ihmissielun sipulin kuorinnasta, jossa on pyhä järjestys. Ja se järjestys on meillä jokaisella hyvin yksilöllinen.

Apunani ovat olleet myös eri alojen parhaat asiantuntijat, hoitajat ja valmentajat. Heidän tsemppauksensa on ollut kultaakin kalliimpaa. Tästä huolimatta usein tarvitsemme silti eniten sen tarpeeksi vakuuttavan ihmisen sanomaan jotakin, mikä antaa meille oman voimamme takaisin: sinä selvität tämän sekasotkun. Koin myös, ettei asioita voi useinkaan syvällisellä tasolla parantaa ilman itseoivallusta epätasapainotilamme viestistä, perustavanlaatuista varjotyötä, sekä kokonaisvaltaista vastuun ottamista omasta voimasta ja ohjelmoinneistaan. Kehomme on kuitenkin aina viime kädessä peili alitajuntamme tilasta.

Toki apua saa ja pitääkin joskus pyytää. Sain kuitenkin oppia myös sen, miten helppo tapa jatkuva auttajille hakeutuminen on antaa oma voimansa pois tasolla, jota emme edes tietoisella mielellämme ymmärrä. En myöskään koskaan järjen tasolla tuntenut itseäni uhriksi elämän edessä, mutta sekin energia piiloutuu ja naamioituu uskomusjärjestelmäämme yllättävän tehokkaasti. Opin myös matkallani sen, kuinka toisen ihmisen päästäminen omaan kenttäänsä on aina riski ja asetamme samalla itsemme aina alttiiksi kaikelle mitä tuo toinen ihminen kantaa. Pitkäaikaisin matkaani seurannut konsulttini sanookin minulle aina, että jos löydämme elämässämme yhden hoitajan joka meille sopii, olemme onnekkaita. Puolitoista hoitajaa on jo ihme.

Vain itse voimme levittää omat siipemme.



Kirjoita historia voimaksesi


Historiamme ei ole meitä vahvempi ja olemme aina turvassa nykyhetkessä, jossa kaikki on mahdollista. Historiamme tarkastelu voi kuitenkin paljastaa meille syvimmän luontomme ja voimamme antaen meille elämämme tärkeimmät käyttöohjeet. Vain itse voimme olla oman elämämme mestareita.

Ole rohkea.
Löydä luontosi.
Astu voimaasi.


29.9.2020

Suvi