Järki sanoi älä mene jalat sanoi mene vaan

Maailma on niiden, joilla on rohkeutta kulkea omia teitään. He ovat aina hyvällä tiellä, hyvässä tuulessa.

Luotan sisimpääni koska muuhun en voi. Usein tarkastaakseni sisäisen kompassini ja rytmini menen ulos. Yksin. Kävelen, pysähdyn, kävelen taas ja teen valintoja jotka eivät ole etukäteen niin loogisia mutta tuntuvat vääjäämättömiltä. Lopulta kun vain kuljen rohkeasti sisimpäni raittia, kaikki asettuu oikeisiin uomiinsa. Vaikkei aina uskoisi, yleensä kaikki tapahtumat ovat todellisia onnenpotkuja kun malttaa vain odottaa. Siksi ei kannata tehdä kompromisseja.

Äsken lähdin kahlaamaan vanhaa peltotietä umpihangessa. Lunta oli polveen. Hyppelin vähän ahdistuneena jonkun edellisen askeleissa joissa oli aivan väärä askelväli. Vieressä oli pelto joka veti puoleensa. Järki sanoi älä mene jalat sanoi mene vaan. Keho on aina ollut mieltä viisaampi. Pellolla lunta oli jo puolireiteen matkanteon hidastuessa noin 90%. Eteneminen oli niin raskasta että oli pakko pitää joka toisella askelella tauko. Pysähdykset olivat oman jaksamiseni armon peili, samalla hetki kalibroida kompassi. Vaikka pysähdyin, maailma ei pysähtynyt. Pian eteen tuli niin syvä alue että oli pakko edetä hangen päällä kyljellään kierien.

Kuinka tiivistyikään elämä kaikkineen, kuinka koinkaan syvää levollisuutta siitä miten kaikki toistuu kaikessa. Mennäkseni omaa tietäni on hidastettava vauhtia, pysähdyttävä joka askeleella tekemään tilannearvioita, välillä totaalisesti vaihdettava tyyliä. Jossain vaiheessa suuntasin kohti peltotietä jossa oli kavionjäljet. Niissä oli hyvä tunnelma. Välillä voi poiketa hetkittäin valmiiksikin tallatulle maaperälle kunhan se palvelee omaa reittisuunnitelmaa.

Vuoden mantrani:

Jokainen askeleeni on selkeä. En ota yhtään turhaa askelta.